5 Stages of Grief on visuaalinen surupäiväkirja, jota työstin veljeni kuoleman jälkeen vuosina 2014 ja 2015. Suurin osa valokuvista on otettu matkustaessani Euroopassa.



5 Stages of Grief is my mourning process diary after the death of my little brother in 2014. Most of the photographs are taken in 2014 and 2015 while I’ve been traveling around Europe.





Vanhempani soittivat minulle aamupäivällä elokuussa 2014. Pikkuveljeni oli joutunut niin pahaan liikenneonnettomuuteen kotikunnassamme, että hänet lennätettäisiin helikopterilla Helsinkiin. Tiesin hänen tilansa olevan vakava, koska lähellä olevat sairaalat eivät olleet tarpeeksi erikoistuneita hänen vammoihinsa.


Asuin Helsingissä silloin. Pakkasin reppuuni muutamia lapsuusaikamme lempielokuvia, jotta meillä olisi jotain kivaa katsottavaa sairaalassa hänen parantuessaan. Kiskoessani kenkiä jalkaan Vallilassa isäni soitti minulle Töölöstä. He olivat jo ehtineet ajaa kotikunnastamme Helsinkiin, mutta kukaan sairaalan henkilökunnasta ei ollut kuullut veljestäni mitään.


Isäni soitti hetken päästä uudestaan kertoakseen, että helikopterilla ei ollutkaan tarpeeksi aikaa lähteä onnettomuuspaikalta. Minun täytyi tietenkin lähteä sairaalalle joka tapauksessa - perheeni oli siellä ja meidän täytyi osallistua sairaalan tarjoamaan kriisitapaamiseen.



My parents called me in the morning in August 2014. My brother had been in a traffic accident in my home town, and he would be taken to a hospital in Helsinki by helicopter. I understood it was serious, because the nearest hospital was not specialized enough for the injuries he had.

I lived in Helsinki back then. I packed few of our favorite childhood movies with me, so we would have something nice to watch while he’s healing. At the time I was leaving from my home to the hospital, my dad called me for the second time. He told me that he, my mom and my sister had already driven to Helsinki. No one at the hospital knew anything about my brother.

After few minutes, my dad called me for the third time to tell me that the helicopter never had enough time to even leave from the accident place. I had to go the hospital anyway - my family was there, and we had a crisis meeting with a trauma worker to attend.






Kulttuurimme vieraannuttaa meitä kuolemasta.

Sureminen nähdään tapahtumana, joka täytyy suorittaa yksityisesti - siitä pitää päästä eroon mahdollisimman nopeasti vaivaamatta muita. Ihmiset ilmeisesti yleensä välttelevät aihetta, koska he pelkäävät vahingoittavansa surevan ihmisen henkilökohtaisia rajoja tai muistuttavansa häntä surullisista asioita. Toki vaikeita aiheita on helpompi vältellä kuin purkaa. En ole kuitenkaan edelleenkään ymmärtänyt täysin, kuinka minua voi muistuttaa asiasta, jota kannan mukanani koko ajan joka tapauksessa.

Tietenkin allekirjoitan täysin, että sureminen on aivan äärettömän henkilökohtainen, raskas ja sosiaalisia voimia syövä taakka, jonka jokainen varmasti käsittelee itselleen ominaisella tavalla. En tarkoita, että haluaisin pakottaa jokaisen kertomaan ja kuuntelemaan kaikki traumat läpi. En vain haluaisi nähdä kuolemaa sellaisena asiana, jota emme saisi tuoda esille arkikeskusteluissa.

Olen käynyt surutyötäni läpi suhteellisen avoimesti sosiaalisessa mediassa, koska haluan uskoa sellaiseen yhteiskuntaan, jossa mielenterveydestä ja arkielämän ongelmista pystytään puhumaan suoraan. En koe olevani esimerkillinen tapaus millään tavalla, mutta tiedostan, että moni samojen asioiden kanssa painiva ihminen on saanut paljon voimaa siitä, että olen käsitellyt asiaa julkisesti. Minä olen saanut aivan järjettömän paljon voimaa aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta, valokuvasta ja elokuvasta.

Kaiken tämän lisäksi olen valokuvaaja joka uskoo siihen, että valokuva on parhaimmillaan ollessaan äärettömän henkilökohtainen tai paljastaessaan jotain inhimillistä. Työskennellessäni pyrin aina lähestymään tilannetta mahdollisimman ystävällisesti, tarkasti kuunnellen ja vilpittömästi.

Veljeni kuollessa en suunnitellut tekeväni kuvaprojektia hänen kuolemastaan, mutta valokuvaus oli minulle luonnollinen väylä käsitellä suruani ja jollain tavalla jopa edistää surutyötäni. Koen, että minulle oli tärkeää dokumentoida omaa toipumistani, koska se auttaa laittamaan tapahtumat aikajanalle ja myös muistamaan tiettyjä paikkasidonnaisia oivalluksia ja hetkiä.


Our culture distances us from death.

Grieving is seen as a very personal thing - it’s something you should do privately and get rid of as fast as you can without bothering anyone else. I guess most of the p
eople are afraid of bringing it up because they are worried about violating your personal space or reminding you about sad things. Of course it’s easier to avoid than deal with terrible things, but I still haven’t clearly understood how could I be reminded about something that I am already carrying with me all the time anyway.

Of course I understand that grieving is incredibly intimate, heavy and socially exhausting thing, and everyone should and will do it in their own best way. I don’t mean that I would want everyone to tell and listen to all the traumas. I just would not want to see death as a thing that you are not allowed to bring up in daily conversations.

I have been pretty open about my grieving process in social media, because I want to believe in a society that allows people to talk about mental health and daily problems bluntly. I don’t see myself as a flawless example at all, but I still am aware of the fact that many people who have been in a same place as me have had strenght from me. I have had so much strenght from photography, cinemagraphy and literature of this topic.

Besides all of that, I am a photographer who believes that photography is at it’s best when it reveals something incredibly personal and humane. While working, I aim to be as kind, sincere and present as I am able to be. 

When he died I did not plan to make a photo project about his death, but photography was a natural way for me to process my sadness and somehow lift myself up from the water. I felt it was important for me to document my own healing, because it helps to see the timeline and to remember certain important realizations and moments. 




Näin jälkikäteen sarjaa katsoessani en katso kuvia kivuliaasti. Näen melankoliaa, ikävää, rohkeutta ja kiitollisuutta. Olen ollut aivan uskomattoman vahva ja rakastan Masaa aivan järjettömän paljon.



Now when I look at the series afterwards, I don’t see pain in these pictures. I see melancholy, longing, braveness and thankfulness. I have been so strong and I love Masa so much.


Back
Pinja Nikki 2018 | Instagram: pinjanikki